En tiedä olenko mahtanut tästä luoksetulosta jo kirjoittaa, mutta Rufuksen kanssa päätin aikoinaan toteuttaa V-M Ahosen kotisivuillaan esittelemää operanttia lähestymistapaa luoksetulon opetukseen. Tässä "koulutusohjelmassa" luoksetulo, kontakti ja häiriöiden ohitukset nivoutuvat yhteen. Alkuun tekniikka tuntui vaikealta käytännössä ja melko vaikeaselkoiselta teoriassakin, mutta nyt se tuntuu ehkä loogisimmalta tavalta hallita koiraa.

Perinteinen luoksetulo opetetaan niin, että kutsutaan ja houkutellaan koiraa, juostaan ehkä karkuun, ja kun koira tulee, se palkitaan. Usein kutsu ajoittuu sellaiseen hetkeen, kun koiran huomio on muualla ja se ehkä on menossa jo täyttä vauhtia toiseen suuntaan. Silloin jos hyvin käy, koira tottelee ja tulee luo, pidetään bileet ja herkutellaan nakeilla, ja sitten seuraavalla kerralla koiran pitäisi olla jo helpommin hallittavissa irti, vai? Olen kyllä lukenut, että jos koiran järjestelmällisesti kutsuu luo, kun lenkillä tulee ihmisiä tai toisia koiria vastaan, se alkaa pian itsenäisesti ottamaan kontaktia, kun huomaa lähestyvän olennon. Ajattelin, että niin varmaan, tosi hyvällä tuurilla ja passiivisen koiran kanssa ehkä... Charon kanssahan tämä luoksetulo meni meillä oikeastaan ihan penkin alle, pentuna ja vähän vanhempanakin se oli ihan sääntö, että kun näkökenttään tuli joku ihminen tai varsinkin koira, oli Charo jo täyttää laukkaa menossa kohti. Ei auttanut huudella tai juosta karkuun, se tuli takaisin sitten omia aikojaan. Rufuksen kanssa yritin välttää tämän virheen.

Koitan nyt selittää tätä erilaista koulutustekniikkaa, sillä uskon todella, että tämän sisäistäminen auttaisi monia koiransa hallinnassa. Operantin koulutuksen (l. naksutinkoulutuksen) periaatteiden tunteminen auttaa, mutta en selvitä niitä tässä sen syvemmin. Tässä luoksetulokoulutuksessa aloitetaan mielellään ihan pikkupennun kanssa. Opetetaan se seuraamaan ihmisen liikkeitä ulkona (espanjanvesikoiralle tämä tulee oikeastaan luonnostaan, joten alku on helppo, muttei suinkaan merkityksetön). Pentua pidetään mahdollisimman paljon irti, ja kuljetaan sen kanssa mieluusti umpimetsässä tai muussa vapaassa maastossa, eikä teitä ja polkuja pitkin. Opetetaan heti alusta pennulle, että ihmisen liikkeet ovat pennun kannalta merkityksellisiä, ja että kontaktin pito kannattaa. Tämä tapahtuu niin, että tarkkaillaan pentua, ja heti kun se ottaa kontaktia ihmiseen (katsoo, kääntyy tai kulkee kohti), ihminen reagoi. Reaktion ei tarvitse olla suuren suuri, vaan esimerkiksi suunnan tai tempon vaihto, juoksuun pyrähtäminen, kivelle kiipeäminen, kyykkyyn meno tms. Mielikuvitusta saa käyttää. Pääasia, että tapahtuu joitan, jota pentu pitää mielenkiintoisena ja tulee luo katsomaan ja osallistumaan. Pennun ei tarvitse huomata, että ihminen kyttää sitä koko ajan, mutta ihmisen pitää silti ehtiä reagoimaan pennun tekemisiin suurella tiheydellä. Ajoitus on tässäkin tärkeä, eli reaktion pitäisi tapahtua sillä hetkellä kun pennun huomio on ihmisessä. Ei myöskään tarvitse odottaa, että pentu ensin menee kauas ja vilkaisee sitten ihmistä, vaan pennun kontaktinottoyrityksiä vahvistetaan jatkuvasti, myös silloin kun pentu on lähellä. Kun pennun huomio on muualla, ihminen on passiivinen. Pennun huomiota ei siis houkutella, vaan pennun huomioon reagoidaan. Tässä on syvä periaatteellinen ero operantin koulutuksen ja muunlaisen koulutuksen välillä. Ulkoilu saattaa olla siis melkoista säntäilyä, ja aika väsyttävääkin ihmisen kannalta. Mukavampaa olisi kävellä tasaista tahtia polkua pitkin tai seisoskella paikoillaan katselemassa pennun puuhia, ja kutsua sitä silloin tällöin ja palkita makupaloilla. Silloinkin pentu oppii varmaan myös pysymään mukana, mutta ei ottamaan kontaktia ihmiseen eikä seuraamaan ihmisen tekemisiä. Ihminen on silloin pennun kannalta enimmäkseen yhtä kiinnostava kuin mikä tahansa mänty tai lyhtypylväs, kunnes makupalat kaivetaan esille. Toki tässäkin voi ottaa huomioon miten kiihkeässä mielentilassa ja tiiviissä kontaktissa pennun toivotaan olevan. Jos ollaan vain rauhallisessa metsässä, voi ihmisen reaktiot olla laimeampia ja tempo rauhallinen, jolloin ulkoilu on leppoisampaa jolkottelua. Kuitenkin niin että ihmisen reaktiot saavat vuorostaan pennussa aikaan lähestymisreaktion, vaikka se ei täyttä laukkaa juoksisikaan. Esimerkiksi koulutuskentällä taas on toivottavampaa korkea viretaso ja tiivis kontakti, jolloin palkkio kontaktista täytyy olla sen mukainen. Pikkupennun kanssa ei tarvitse koulutuskentälle mennäkään, mutta tällainenkin aste-ero voi olla hyvä pitää mielessä. Käytöstä voidaan ehkä jo pikkupennun kanssa alkaa muokata siihen suuntaan, että pentu pitää yhä enemmän ja pidempään kontaktia ihmiseen. Tällöin ihmisen reaktio ei tulekaan aina heti ensimmäisestä silmäyksestä, vaan vasta kun pentu kääntyy tulemaan kohti. Tämä on kuitenkin vain perustan rakennusta, eikä vielä varsinaista luoksetuloharjoitusta. Tarkoitus on vain lisätä kaikkea pennun ihmistä kohti suuntautuvaa käytöstä (l. kontaktia).

Kun tämä on hallussa, aletaan rauhallisessa ympäristössä harjoitella luoksetulokutsua. V-M Ahonen käyttää tässä vihellystä. Istutaan lattialla makupalat selän takana, vihelletään ja annetaan pennulle makupala. Vihellys alkaa ennen mitään makupalan antamiseen viittaavaa elettä, ja päättyy hieman ennen kuin pentu saavuttaa makupalan. Makupala tarjotaan pennulle niin, ettei sen tarvitse liikkua monta askelta saadakseen sen, mutta kuitenkin niin, että makupala tulee selvästi viheltäjän suunnasta. Pian pentu alkaa liikahtaa viheltäjää kohden heti vihellyksen alkaessa, jo ennen kuin makupala on esillä tai käsi liikahtanut tms. Kun pentu reagoi vihellykseen, muutetaan tilanne niin, että pentu saa vihellyksen kuulumaan katsomalla ihmistä päin. Alkuun ihan rauhalliset tilanteet ja lyhyt välimatka, pentu katsoo ihmistä, kuuluu vihellys ja pentu kääntyy ottamaan makupalan. Matkan tulee olla alkuun ihan lyhyt. Ihminen voi välillä ottaa muutamia askelia pois päin lähestyvästä pennusta.

Pennun täytyy heti alusta asti reagoida vihellykseen heti. Jos se ei reagoi välittömästi, ei tulekaan luo tms., vihellys loppuu, pentu menettää mahdollisuutensa makupalaan siltä erää ja mikäli epäonnistuminen toistuu usein tai heti perään, harjoitus suunnitellaan jatkossa niin, että pentu onnistuu. Harjoituskertoja tulee päivässä useita kymmeniä, ehkä sata. Joka lenkillä ja aina ulkoiltaessa harjoitellaan tätä, pentu voi vaikka kulkea edellä, ja heti kun se vilkaisee ihmistä, ihminen on valmiina viheltämään ja palkitsemaan tästä "luoksetulosta". Ei yritetä alkuun vaikeaa ympäristöä, vaan ihan rauhallisissa paikoissa ja lyhyillä matkoilla (pari askelta). Pian käy niin, että pennun huomio on jatkuvasti ohjaajassa. Tällöin siirrytään hieman hankalampiin tilanteisiin, eli häiriöihin. Siirtyminen on luultavasti elävässä elämässä asteittaista, sillä tavallisesti lenkillä on paljon pentua kiinnostavia asioita, joista pentu luopuu katsoessaan ohjaajaansa, vaikka ohjaaja ei niitä kaikkia häiriöitä välttämättä huomaa.

Nyt päästään ikään kuin itse asiaan. Luoksetulokutsu tulee vain, kun näköpiirissä on joku houkutteleva kohde. Valitaan alkuun helppo häiriö, esim. lenkillä tietä pitkin lähestyvä ihminen. Pentu tarjoaa luoksetuloa, kunnes häiriö käy niin suureksi, että pennun huomio kiinnittyy lähestyvään ihmiseen. Koska kontaktinottoa on vahvistettu niin paljon aikaisemminkin, pentu ottaa pian uudestaan katsekontaktia omistajaansa. Tästä seuraa välittömästi vihellys, ehkä askeleita pois päin häiriöstä ja palkka. Pentua ei tässäkään vaiheessa houkutella (ainakaan katsomaan ohjaajaansa), mutta reagoidaan sen kontaktinottoon. Etsitään se piste, miten lähelle erilaisia häiriöitä voidaan mennä, ennen kuin pentu ei pysty enää ottamaan itsenäisesti kontaktia ohjaajaansa, ja harjoitellaan sen pisteen "ympärillä".  Opetetaan pennulle, että aina kun se bongaa kiinnostavan häiriön, sen kannattaa ottaa kontaktia emäntään/isäntään, sillä siitä saa palkkion. Mitä suurempi houkutus, sitä parempi palkka. Ei anneta pennun oppia, että kivointa on rynnätä kaiken liikkuvan perään, vaan alusta asti se suunta on aina ohjaajaa kohti. Virhearvioissa remmi pelastaa tilanteen ja pysäyttää pennun, mutta ohjaajan pitäisi tässä aina pyrkiä arvioimaan, miten lähelle voidaan mennä.

Käytännössä jotkut houkutukset voivat olla niin suuria, että niiden kanssa voidaan alkuun harjoitella vain etäällä. Esimerkiksi karkuun pyrähtävä orava tai joku tuttu leikkikaveri voidaan joutua alkuun kiertämään kaukaa. Joka kohtaamiskerralla silti harjoitellaan, alkuun kauempana ja vähitellen päästään yhä lähemmäs, ennen kuin täytyy poiketa "karkuun". Pentu kannattaa viedä kauemmas sen huomaamatta viimeisen palkitsemisen yhteydessä leikin varjolla tai itse peruuttaen. Varo myös kaikenlaisia koirarakkaita ohikulkijoita ja tuttavia, jotka palkitsevat koiran virheistä. Käytä kaikki koiraa houkuttelevat lähestymistilanteet hyväksesi, ja tee pari luoksetuloharjoitusta ja kontaktinpitoa lähietäisyydelläkin, ennen kuin annat pennulle luvan mennä tuttujen luo. Tavallinen ongelma on ainakin minulle, etten kehtaa kouluttaa koiraa toisten ihmisten kustannuksella, vaan annan sen sitten mennä, kun tiedän että tuota ihmistä tervehditään kuitenkin. Näin pentu oppii ehkä ohittamaan välinpitämättömät ohikulkijat nätistikin, mutta se myös oppii arvioimaan ennen kontaktinottoa, että onko kyseessä tuttu vai vieras, ja miten kannattaa menetellä. Ja jos vielä löytyy sellaisia ohikulkijoita, jotka ensin näyttävät välinpitämättömiltä, mutta alkavatkin jutella ja silitellä kiinnostunutta pentua, alkaa pentukin toivoa, että kaikki ohitettavat saa ehkä heltymään jos tarpeeksi yrittää... Pentu ei saisi sillä tavalla karata, vaan aina on kannattavampaa ottaa kontaktia, kerätä makupalat ja sitten mahdollisesti saada lupa mennä moikkaamaan.

No, miten tämä nyt sitten eroaa muusta ohittelusta ja luoksetulosta ja mikä järki tässä kaikessa on? Tämä on siitä loistava tapa, että alkuvaivannäön jälkeen koira alkaa itse tulla omistajan luo nähdessään jotain kiinnostavaa. Luoksetulokäsky käy turhaksi, koska koira tarkkailee itse ympäristöään. Perinteisempi tapahan on se, että omistaja kulkee silmät selässä ja houkuttelee koiran huomiota sitten, kun se on jo hävinnyt. Mitä tiukemmin koira pyrkii häiriön luo, sitä enemmän ohjaaja houkuttelee ja sitä parempi palkka on, kun on päästy ohi, oli koira sitä ansainnut tai ei. Mitä koira oppii? Monesti omistaja ei tässä perinteisessä nakki- tai lelutavassa muistakaan huomioida sitä, mihin suuntaan koulutus etenee vai eteneekö mihinkään, eikä ohjaaja enää hetken päästä tiedä yhtään missä mennään. Tässä operantissa tavassa on koulutussuunnitelma valmiina, ja siinä voidaan edetä miten pitkälle halutaan. Vaikka siihen asti, että vihellyksen sijaan luoksetulomerkki onkin ohjaajan huomaamaton liike poispäin koirasta, tai siedettävän häiriön suuruutta voidaan kasvattaa miten pitkälle vaan. Koiran luontaiset käytösmallit (saalistaminen, paimentaminen...) voidaan tällä tekniikalla ohittaa lähes kokonaan, kunhan koulutus aloitetaan tarpeeksi ajoissa, ennen kuin koira on ehtinyt kehittyä itseoppineeksi mestariksi jänisten jahtaamisessa.

Jaa miten meillä tämä on edennyt? Välillä paremmin, välillä huonommin... Omassa laiskuudessa on syy, tietysti. En ole päässyt ihan loppuun asti, eli Rufus kyllä hakee kontaktia välillä, mutta enimmäkseen meillä mennään nyt niin, että häiriön tullessa minä kutsun ensin, ja Rufus reagoi sitten tulemalla luo ja seuraamalla vasemmalla puolella. Enimmäkseen minulla myös on makupala vasemmassa kädessä odottamassa, ja sillä mennään sitten häiriöistä ohi. Tavallinen luoksetulo kyllä toimii mielestäni paremmin ja nopeammin, mitä Charolla aikoinaan.