Tänään oli sellainen päivä, että Taru kävi kennelwagonillaan keräämässä meidän koko köörin eläinlääkäriin. Rufukselta kuvattiin lonkat ja Charolta peilattiin silmät. Lonkkakuvat olivat ihan siistit, arvaus oli että tulos voi olla jotain A:n ja C:n välillä. Rauhoitus näytti tehoavan pikkukoiraan hyvin, niin rennosti se on tämän illan ottanut herätyspiikistä huolimatta. Kops vaan kuului, kun Rufus kotiin päästyään kaatui vaakatasoon. Samassa horisontaalisessa suunnassa se on pysynyt koko illan. Parasta rauhoituksessa on, että volyymin taso on huomattavasti laskenut!

Onhan se hirmu söpö, kun ei ääntä kuulu <3. 

 

Sitten se huono-onnisempi kaveri...

"Ai mää vai? Toi ruskeahan se on, joka on kanttuvei!"

Eilen illalla Charo ei nähnyt kahta isoa rusakkoa kymmenen metrin päässä. Pahojen aavistusten mukaisesti tänäpäisen silmäpeilauksen tulos oli, että näillä ruskeilla silmillä ei kohta näy enää mitään. Eläinlääkärisetä piirsi paperiin leveää sahalaitaa molempien verkkokalvojen päälle. Charolla on ikää vähän vajaa neljä vuotta, mutta PRA on edennyt jo pitkälle. Lääkärin epäilys oli, että syksyn hämärien tullen Charo alkaa jo törmäillä seiniin. Hämäränäkö on se mikä ensimmäisenä PRA-sairailla menee. Järkytys, mutta ei yllätys, kuten Taru sanoi. Optigen PRA statushan on tiedetty C:ksi.

"Kuulostaa vakavalta. Ehdottaisin, että käydään lohdutukseksi äkkiä hakemassa keittiöstä jauhelihapötkö, ennen kuin tuo karvaisempi kitisijä virkoaa."

Charo ei taida itse välittää etenevästä vammastaan mitään. Ainakin vielä se elää ihan normaalisti, vaikka oireitakin toki on. Edelleen se hyppää epäröimättä pimeään autoon, kulkee portaissa ja väistää lattialla lojuvia tavaroita ja ruufuksia. Charosta tuskin on enää hakumetsään. Peltojälki taitaa olla ainoa riskitön harrastus sokealle... Harmittaa, että luonnetestit ja -kuvaukset jäi nyt kaikki käymättä.

Nyt on sitten edessä tulevaisuuden miettiminen. Vaikka Charo nyt on ihan oma itsensä, minua epäilyttää miten vilkas ja eloisa nuori koira mahtaa sokeuteen sopeutua. Onko sen elämä vielä sitten hyvää, jos se ei voi vapaasti remuta, painia, noutaa, juosta ja hyppiä... Vaikka PRA ei ollut enää yllätys, olisin toivonut että se olisi iskenyt vasta sitten, kun Charo (toivottavasti) iän myötä olisi hieman rauhoittunut. Vaikka eläinlääkäri kyllä sanoi, että toiset koirat sopeutuvat sokeuteen uskomattoman hienosti, eihän näkö ole koiran tärkein aisti.

Entä miten Rufus mahtaa reagoida vanhemman uroksen sokeutumiseen. Tuleeko tappeluita, lisääkö toisen sokeus tapaturma-alttiutta, voiko ne enää leikkiä yhdessä jne. Tärkein huoli on Otson ja Charon yhteiselosta. Otso liikkuu päivä päivältä yhä enemmän. Saammeko Charon pidettyä turvassa uteliaalta pikkumieheltä, entä onko Otso vaarassa jäädä sokean koheltajan jalkoihin. Sokeus ei automaattisesti tee koirasta purijaa, jos se ei arkuutta ja aggressiota ole ennenkään osoittanut, mutta totta kai on jatkossa oltava entistä varovaisempi lapsen kanssa. Ja entä sitten mahdollinen muutto, miten vaikeaa sokealle on kulkea uudessa ympäristössä itseään kolhimatta ja stressaamatta...

Uuden kodin etsiminen ei toisaalta sekään ole helppo päätös tehtäväksi, eikä varmasti helppo toteuttaa käytännössäkään. No, aika varmasti näyttää miten Charo itse tilanteeseen sopeutuu. Nyt eletään päivä kerrallaan ja yritetään me muutkin tottua siihen, että yhden perheenjäsenen maailma tulee kovasti muuttumaan.