Päästiin kuin päästiinkin Kaisa Hilskan tilalla pidetylle vesikoiraleirille peruutuspaikalta. Ohjelmassa oli ihan vähän tottista Charon kanssa ja paimennusta Ruukkukselle.

Rufus ei muistaakseni ollut lampaita nähnyt ennen. Shetlanninponeja kyllä, mutta ei lampaita. Ja ihan hyvin se tajusi mistä on kyse, ehkä sitä vähän aluksi jännitti, mutta ei se mielestäni lampaita pelännyt missään vaiheessa. Paimennus alkoi pyöröaitauksessa, jossa emännän piti kuljettaa koiraa aidanviertä lampaita kohti. Oma katse piti pitää (tai olisi pitänyt pitää) lampaissa... Tässä katseen suuntaa havainnollistava kuva. (kuvaaja Camilla Rautakoski)

Rufus oli tuossa jo irti (hihna laahasi perässä), ja hyvin meni. Välillä tosin Rufus päätti itsenäisesti vaihtaa suuntaa, ja lähti kiertämään laumaa oman mielensä mukaan. Silloin se pysäytettiin ja käännettiin siihen suuntaan mihin alunperin pyydettiinkin menemään.

"Tommottiset lampaat tääl vaa iha vapaan saa pokkuroira, mää kyl sanosisin niil kovast et MEE NY ja jos nee ei tottelis siit ni sit mää sanosisi viäl kovemmi et MULLL LAMMAS, jos mää vaa saisi välistä tehä niinku paimenkoiran kuulus eikä vaa tarttis hihnan pääs tätä aitaust jatkuvasten kiärtää."

Rufus haukkui aika paljon. Itseasiassa se ei välillä meinannut lopettaa ollenkaan. Toisena päivänä se sai pyöröaitauksessa ajaa lampaat meille ihmisille aitaa vasten ja pitää lauman siinä. Se haukkui ja haukkui ja kun menin sen luo, se istui ja katsoi minua ja haukkui vaan. Vasta kun sain sen käännettyä pois lampailta, se malttoi olla hiljaa.

Rufus ehti tehdä vähän myös kapulatreeniä paimennuksen väliajalla. Se on kasvanut niin pellossa, ettei ole tainnut noutokapulaa nähdäkään. Sain sen kuitenkin yhdessä sessiossa tarttumaan kapulaan, joskin vielä ollaan niin alkeissa että ote on vain sekunnin murto-osan. Olisi pitänyt aloittaa rauhallisemmin eikä ehkä palkata pallolla :D.

Rufus - tuo pieni espanjalainen maalivahtimme.

Charon kanssa tosiaan otettiin vain tottista tällä kertaa. Tai no, ei oikeastaan edes sitä. Ongelma nimittäin on ollut sen paineistuminen, ja siihen sain nyt ideoita. Charohan ei paineistuneena syö eikä leiki eikä kuule tai näe mitään. Niin kävi nytkin, kun oltiin kentällä muiden koirien kanssa. Haukuttaminen on jostain syystä sellainen temppu, millä sen voi saada hetkellisesti pilkahtamaan kontaktiin. Kokeiltiin sitten pientä hakutreeniä, jossa koira sai ensin haukkua erikoispalkkaa vastaan (oli jotain koiranruokateollisuuden sivutuotteita palkkana), ja hetken päästä jo juosta parin metrin päähän "piiloutuneelle" maalimiehelle haukkumaan. Sen jälkeen otettiin samalla palkalla pieni kierros tuttuja asennonvaihtoja (istu-maahan-seiso), ja lopuksi Kaisa piti hihnan päästä kun minä heittelin palloa itsekseni. Charo sai "karata" pallolle, ja siitä kun heitin pallon, se oli taas ihan oma itsensä. Haukkua louskutti ja hyppi tasajalkaa ympärillä. Kaisa neuvoi lopettamaan treenin siihen, että sille jää vielä hyvä mieli. Eihän tässä mitään niin mullistavaa ollut, ettenkö olisi voinut itsekin tällaista keksiä, mutta kun se on vaan niin masentavaa huomata, että hitto tämä koira ei tee nyt yhtään mitään eikä tunnista edes nimeään... Oikeastaan tärkein asia oli se, että näin miten se "kupla" on mahdollista ihan helpostikin rikkoa, ja koira on yhtä tulessa kuin tavallisestikin treenatessa. Charo on niin selvästi joko ON tai aivan täysin OFF. Vaikka ilman apua (maalimiestä ja jotain pitämään remmin päätä) ei taida tuollainen herätys olla vielä mahdollista, on nyt kuitenkin taas vähän toivoa.